Aamunavaustarinoita (nro 233)

 Printtaa

3-6 lk, 7-9 lk, Äidinkieli, Historia, Ideoita opetukseen, Kotitalous, Ruokakulttuurit, Tapakasvatus, Uskonto ja ET, Ympäristöoppi

Alle on koottu aamunavauksiksi sopivia ruoka-aiheisia tarinoita. Tarinat on poimittu Ulla Rauramon kirjasta Makumatkalla – Innostavia ideoita ruokakasvatukseen (PS-kustannus, 2013).

Suomalainen ruoka

Meidän suomalaisten kannattaisi olla ylpeitä rikkaista ja monipuolisista ruoka-aineistamme itäisen ja läntisen ruokakulttuurin kohtauspisteessä. Meillä ruuan puhtaus ja lyhyen, mutta intensiivisen kasvukauden tuoma aromikkuus ovat ainutlaatuisia maailmassa.

Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa. Lyhyt kesä ja viileä ilmasto rajoittavat viljeltävien kasvien määrää. Kuivat keväät, kesähallat tai runsaat syyssateet tekevät maatalouden harjoittamisesta haasteellista. Maantieteellinen sijaintimme tuo kuitenkin myös monia etuja. Kylmien talvien ansiosta maaperä pysyy puhtaana, koska tuholaisten torjunta-aineita ei tarvitse juurikaan käyttää. Valoisan kesän ansiosta kasvimme ovat erittäin aromikkaita ja värikylläisiä.

Monilla eurooppalaisilla ei ole sellaisia lakiin perustuvia jokaisenoikeuksia kuin suomalaisilla. Niillä tarkoitetaan kaikkien Suomessa oleskelevien ihmisten mahdollisuutta liikkua luonnossa vapaasti ja kerätä luonnonmarjoja, sieniä ja rauhoittamattomia kasveja ilman maanomistajan lupaa. Vastaavasti ei saa häiritä toisia ihmisiä tai eläimiä, vahingoittaa kasvavaa puuta tai ottaa kuivuneita tai kaatuneita puita metsästä. Pystyssä olevista puista ei saa kerätä oksia, kääpiä eikä tuohta, ei saa kerätä varpuja, jäkälää tai sammalta eikä systyttää nuotiota.

Marjassa ja sienessä

Suomen arktisilla luonnonmarjoilla on monia ainutlaatuisia ominaisuuksia, joita valoisa kesä niihin kypsyttää ilman hiilijalanjälkeä. Marjamme ovat ravintosisällöltään monipuolisempia kuin monet hedelmät, ja niillä on monia terveysvaikutuksia. Suomessa kasvaa noin 50 erilaista luonnonmarjaa, joista syötäviä on 37. Useimpia niistä on myös muualla maailmassa. Marjoja kypsyy vähintään sata kiloa eli parikymmentä ämpärillistä jokaista suomalaista kohti, hyvänä vuonna kaksinkertaisesti. Puolukoista ja mustikoista kerätään talteen vain 5–10 prosenttia. Luonnonmarjoja syödään Suomessa vuosittain noin 8 kiloa henkilöä kohti.

Sienet ovat jakaneet suomalaisia jyrkästi kahteen leiriin. Toiset pitävät niitä suurena herkkuna, mutta toiset kieltäytyvät ehdottomasti koskemasta niihin. Siirtokarjalaiset juurruttivat sienten syönnin sotien jälkeen koko Suomeen. Meillä on tuhansia sienilajeja, joista monet kelpaavat syötäviksi. Kauppasieniksi hyväksytään nykyään kaikki syötäväksi kelpaavat lajit. Vuonna 2011 niitä oli 23. Sieniä myös viedään Suomesta muihin maihin. Esimerkiksi vuonna 2003 Pohjois-Karjalasta lähti Italiaan 80 rekkakuormallista tatteja. Myrkylliset sienet aiheuttavat vakavia, jopa tappavia oireita. Sen takia kannattaa kerätä vain sellaisia sieniä, jotka ehdottoman varmasti tunnistaa syötäviksi.

Kalassa

Kalastus on ihmisen vanhimpia elinkeinoja. Egyptissä tiedetään kalastetun noin 5000 vuotta sitten. Huonon säilyvyytensä takia kala kuului pitkään vain rannikkoseudun ihmisen ruokavalioon. Kuivaaminen kuitenkin mahdollisti säilytyksen ja kuljetuksen. Suomi asutettiin aikoinaan vesistöjä pitkin, koska niiden varsilla oli aina ravintoa saatavilla. Kala ja muualla Euroopassa myös äyriäiset ovat olleet katolisen ajan paastoruokaa. Tunnettuja kalalajeja on maailmassa noin 26 000 ja Suomessa 70, joista noin 20 käytetään ravinnoksi. Syötäviä äyriäisiä ovat muun muassa hummerit, taskuravut ja katkaravut. Suomen yleisimpiä rapulajeja ovat jokirapu ja täplärapu.

Kala on ollut leivän ohella ruokavaliomme perusta sekä arjessa että juhlissa. Kalassa onkin monia hyviä ominaisuuksia, muun muassa hyvää rasvaa ja D-vitamiinia. Sitä kannattaisi syödä kaksi kertaa viikossa kalalajeja vaihdellen. Kotimaisen luonnonkalan käyttö on lisäksi erinomainen ympäristöteko. Kuitenkin jopa 75 prsenttia Suomessa myydystä kalasta on ulkomaista.

Suomi on kalastusmaana pieni. Kalanviljely onkin nykyisin yksi kalataloutemme kulmakivistä. Viljeltäviä kaloja ovat kirjolohi, siika, taimen, nieriä ja sampi. Kuhan ja ahvenen kasvatus on kehitteillä. Suomessa on suhteessa eniten vapaa-ajan kalastajia Euroopassa.

Eräät ympäristömyrkyt siirtyvät vedestä joihinkin kalalajeihin. Kalan syömisen terveysvaikutukset ovat kuitenkin suuremmat kuin myrkyistä koituvat haitat. Kannattaa syödä pienikokoisia lajeja ja vähentää samalla lihansyöntiä. Liian nuoria kaloja ei tule käyttää, jotta ne ehtivät lisääntyä. Ekologisin kalastusvaihtoehto on onkiminen ja valmistaminen saman tien ilman kylmäsäilytystä. Sen sijaan urheilukalastus, jossa pyydystetyt kalat lasketaan vapaiksi, vahingoittaa kaloja. Vaikka tiedetään, etteivät kalakannat ole ehtymättömiä, maailmalla jatketaan liikakalastusta usein entiseen tapaan. Meidän pitäisikin lopettaa tiettyjen kalalajien kalastus ja niiden syöminen, jotta ne voisivat toipua ennen kuin on liian myöhäistä.

Ruista ranteeseen

Suomessa on ehkä maailman rikkain leipävalikoima, koska käytämme leivän valmistukseen poikkeuksellisesti kaikkia neljää kotimaista viljaa – ruista, kauraa, ohraa ja vehnää. Maamme sijainti itäisen ja läntisen leipäkulttuurin kohtauspisteessä on antanut meille vaikutteita olemmista. Ruisleipämme on kahta perinteistä muotoa: itäsuomalaista limppua ja länsisuomalaista reikäleipää. Meilllä on lisäksi muun muassa mustaa leipää, verileipää, rievää, ohrarieskaa, kalakukkoa ja silakkaleipää. Myös erilaisten piirakoiden valikoima on runsas karjalanpiirakoista rättänöihin.

Entisajan suomalaiselle leipä ei ollut itsestäänselvyys. Leivän saanti ei ollut kylväjän päätettävissä – lujinkin uurastus oli turhaa, ellei luonto ollut ihmisen puolella. Se sai ihmisen tuntemaan oman voimattomuutensa. Lapsia opetettiin pienestä pitäen kunnioittamaan leipää. Sitä ei saanut panna pöydälle nurin päin eikä jättää veistä leivän päälle. Leipä kädessä ei saanut juosta eikä se suussa saanut puhua. Leipää sai pyytää vain sen verran kuin kerralla jaksoi syödä. Leipä onkin muovannut pöytätapojamme enemmän kuin mikään muu elintarvike.

Katovuosina oli turvauduttava pettuun. Pettua eli männyn kaarnan alla olevaa ohutta nilakerrosta irrotettiin, kuivatettiin auringossa, paahdettiin kuumassa uunissa ja jauhettiin. Pettu- ja ruisjauhoista leivottiin leipää. Suhde vaihteli sen mukaan, kuinka tyhjä viljasäkki oli.

Ennen leipä oli ase nälkään, nyt sairauksia vastaan. Vilja on ylivoimainen kuidun lähde suomalaisessa ruokavaliossa. Myös B-ryhmän vitamiinien ja monien kivennäisaineiden lähteenä vilja on korvaamaton. Täysjyväleipä pitää pitkään kylläisenä ja myös ehkäisee ummetusta ja syöpätauteja.

Vaikka Suomi on “leipämaa”, meillä on myös hyvä kahvileipäkulttuuri pullineen ja leivoksiineen. Joukolle suomalaisia taiteilijoita on kehitetty omat leivonnaisensa. Tutuin on kansallisrunoilijamme Runebergin torttu, mutta on myös paljon muita, kuten säveltäjä Jean Sibeliuksen, taidemaalari Helene Schjerfbeckin ja kirjailija Minna Canthin leivos.

Suomalaistuneiden ruokien tarinoita

Ruokatarinat siirtyivät ennen sukupolvelta toidelle muistitietona. Makumuistimme on tallentanut lapsuuden herkut. Ruokalajeilla on myös omat tarinansa. Osa ruuistamme on supisuomalaisia, kuten lanttu, mämmi ja lusikoitava viili. Osa on meille ja naapurimaillemme yhteistä historiaa, kuten läntinen graavikala ja itäinen ruisleipä, vaikka monelle suomalaiselle ruisleipä on ruokakulttuurimme pyhin asia. Myös mainokset ovat tarinoita, joita syömme. Ne voivat kertoa unelmista ja ruokiin liittyvistä arvostuksista, kuten “äitien tekemää ruokaa”.

Lihapulla

Meille Ruotsista kulkeutunut lihapulla oli aikoinaan suuri uutuus. Sen valmistamiseen tarvittiin lihamyllyä, joka yleistyi ensin ylemmissä yhteiskuntaluokissa. 1920-luvulla lihapullat olivat erityisesti länsisuomalaisten pitopöytien juhlaruokaa ja vielä 1950-luvullakin pyhäruokaa. Lihapullat arkipäiväistyivät 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin niitä ryhdyttiin valmistamaan myös teollisesti. Lihapullat ovat edelleen suomalaisten suosikkiruokalaji. Mumman naudanlihapullat ovat saaneet rinnalleen muun muassa kreikkalaiset lammaslihapullat.

Tomaatti

Perusta ja Chilestä kotoisin oleva tomaatti on nykyisin Suomen käytetyin vihannes. Aluksi se oli uuden mantereen erikoisuus ja koristekasvi. Tomaattikasvin hedelmiä, eli tomaatteja, ei syöty, koska niitä pidettiin myrkyllisinä. Myöhemmin tomaattia käytettiin lääkekasvina, sillä hedelmien uskottiin muun muassa vauhdittavan rakkauselämää. 1800-luvun alussa Euroopassa alettiin arvostaa tomaattia syötävänä ruokana.

Suomessa tomaattia on viljelty 1870-luvulta. Pohjanmaalaiset olivat Amerikan siirtolaisina tutustuneet sen viljelyyn. Ensimmäinen kasvihuone rakennetiin Pietari keisarillisen puutarhan oppien mukaan. Sotavuosina Suomessa olleet saksalaissotilaat kyselivät tomaatteja, mikä osaltaan lisäsi kiinnostusta sekä tomaatin viljelyyn että syömiseen. Lopullisesti tomaatti löysi suomalaisiin ruokapöytiin 1950-luvulla.

Peruna

Peruna on peräisin Etelä-Amerikasta Andien alueelta. Nykyisin se kuuluu niiden yhdeksän viljalykasvin joukkoon, joiden avulla tuotetaan noin kolme neljäsosaa ihmisravinnosta. Perunanviljalu oli Suomessa alkuun takkuista, kunnes Asikkalan kappalainen Aksel Laurell puhui perunan puolesta jopa saarnoissaan. Hän kirjoitti myös opaskirjan perunanviljelystä ja kiersi neuvomassa kokeilijoita ja kertomassa, millaisia ruokia perunasta voi valmistaa. Hän suostutteli epäilijöitä edes maistamaan uutta herkkua. Tarina kertoo, että hän oli kutsunut ystäviään metsästysretkelle ja pitänyt heitä pitkään nälässä, kunnes oli kantanut pöytään viinapullon ja kulhollisen höyryävän kuumia perunoita. Näin hän sai monta innokasta perunankasvattajaa.

Paikallinen erikoisuutemme Lapin puikulaperuna on päässyt EU:n nimisuojajärjestelmässä niin sanotuksi SAN-tuotteeksi. Puikulalla on suojattu alkuperänimitys, eli vain Lapissa kasvatettua puikulaa voi markkinoida Lapin puikulana. Puikulaperunan erityisominaisuus on, että se kasvaa pitkän päivän oloissa.

Pitsa

Nykymuotoinen pitsa kehitettiin Italiassa vuonna 1889 kuningas Umberto I:n ja Savojin kuningatar Margheritan vierailua varten. Isänmaallinen, pizza Margheritaksi nimetty, luomus muistutti Italian lippua vihreine (basilika), valkoisine (mozzarella) ja punaisine (tomaatti) väreineen. Pitsa on nykyään yksi suomalaisten suosikkiruuista ja myydyimpiä valmisruokiamme. Sen on sanottu kotiutuneen helposti Suomeen kenties vanhan avopiirakkakulttuurimme vuoksi. Suomalaiset tutustuivat laajalti pistsaan 1970-luvulla eli vasta kymmenisen vuotta ensimmäisen pitserian avaamisen jälkeen. Koulujen kotitaloustuntien innoittamina myös kodeissa alettiin leipoa pitsaa lauantai-iltojen herkuksi. Suomessa on myös kehitetty omia sovelluksia pitsasta, kuten poropitsoja.

Kaikki ruoka on alun perin kotoisin kasvikunnasta

Yhteyttämisessä eli fotosynteesissä kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla hiilidioksidista ja vedestä happea ja sokeria eli glukoosia, jota kasvi käyttää ravintonaan. Ihminen on aina ollut riippuvainen kasveista ja niiden hedelmistä, marjoista, juurista ja siemenistä, eikä tämä riippuvuus ole modernissa yhteiskunnassa mihinkään hävinnyt. Eläimet, ihminen mukaan luettuna, ovat toisenvaraisia, mikä tarkoittaa, etteivät ne kykene tuottamaan energiaa itse, kuten kasvit fotosynteesinsä avulla, vaan joutuvat syömään kasveja ja muita eliöitä pysyäkseen hengissä.

Arviota maailman kasvilajien määrästä vaihtelevat välillä 230 000–423 000. Viljelykasveja näistä on muutama prosentti. Monet viljelykasveista ovat kehittyneet aikojen saatossa kauas alkuperäisestä muodostaan. Ihmiskunnan tulevaisuus on mitä suurimmissä määrin riippuvainen viljellyistä ravintokasveista ja niiden kyvystä sopeutua muuttuvaan ympäristöön.

Vihannekset, hedelmät ja marjat on helppo mieltää kasveiksi. Myös yhä suurempi osa ravintorasvoista, kahvi, tee, kaakao, suklaa, coca-cola, sokeri, sinappi, ketsuppi, soija, mausteet, pähkinät jaolut ovat peräisin eri puolilla maapalloa viljeltävistä kasveista. Tavallisesti viljoista puhutaan kasviksista erillisenä ryhmänä, vaikka ne ovat heinäkasveja.

Maailman tärkeimpiä ravintokasveja ovat viljat: vehnä, riisi ja maissi. Kehitysmaiden ihmisistä 75 prosenttia ja teollisuusmaiden ihmisistä 25 prosenttia saa niistä pääasiallisen energiansa. Viljojen ohella mukulakasvit, kuten peruna, tuottavat paljon tärkkelystä ja ovat sen takia myls ihmiskunnan perustavintoa. Palkokasvit, kuten herne ja pavut, ovat elintärkeitä proteiininlähteitä niillä alueilla, joilla eläinkunnasta saatavaa ravintoa ei ole riittävästi tai uskonnolliset syyt rajoittavat sen käyttöä. Kasviöljyt ovat olleet usein sellaisten öljykasvien sivutuotteita joita aluaan viljeltiin muuhun kuin ravintotarkoitukseen, esimerkiksi kuitujen takia (pellava) tai pureskeltavien siementen vuoksi (maapähkinä, auringonkukka).

Suomessa kasvaa satoja luonnonkasveja, joita voimme käyttää ruokana, mausteena ja jopa lääkkeeksi. Luonnonyrttien pääasiallinen keruuaika on alkukesä. Nuorten kasvien maku ja ravintosisältö ovat silloin parhaimmillaan, Vanhemmiten kasvit muuttuvat usein puumaisiksi, kuitisisiksi ja kitkeriksi. Luonnonkasveja voi käyttää monella tapaa. Yleisintä on kerääminen teeaineksiksi. Jotkin kasvit sopivat mausteiksi, ja toisista voi valmistaa salaatteja. Leivonnassa voi käyttää yrttekä makua antamaan ja auhojen jatkeeksi.

Mehiläisten merkitys luonnolle

Kasvit tarvitsevat pölyttäjiä suvun jatkamiseen. Onnistunut pölytys lisää niiden satoa 10–50 prosenttia. Viime vuosina mehiläiset ovat vähentyneet eri puolilla maailmaa tuntemattomasta syystä. Ilman niiitä ruokahuolto joutuisi kovalle koetukselle, koska 60–80 prosenttia ruuasta saadaan hyönteisten pölyttämistä kasveista. Vaikka myös ampiaiset ja kimalaiset osallistuvat pölytykseen, mehiläisten osuus on suurin.

Mehiläiset ovat yhdyskuntahyönteisiä. Yhdyskunta muodostuu yhdestä kuningattaresta, lähes sadasta kuhnurista eli koiraasta sekä noin 50 000 työmehiläisestä, jotka ovat naaraita. Kesymehiläinen asuu ihmisen rakentamissa pesissä, joissa se viettää valveilla myös talven. Mehiläiset eivät kestä kovia pakkasia. Ne tuottavat lämpöä räpsyttämällä siipiään. Työmehiläiset kerääntyvät palloksi kuningattaren ympärille ja pallo suurenee aina pakkasen kiristyessä. Kylmyyden ohella myös ravinnon loppuminen voi aiheuttaa mehiläisyhteiskunnan kuolemisen. Kesymehiläisille annetaankin usein talven lopulla sokeria, sillä suurin osa niiden tuottamasta hunajasta on otettu myyntiin.

Ruuan uskonnollinen symboliikka

Lähes kaikissa uskonnoissa kasvikunta ilmaisee jumalan luomisvoimaa. Symboliikassa kasvin siemen edustaa muun muassa toivoa ja uuden mahdollisuutta, kuiva tai lakastuva kasvi taas kuolemaa, mallisten rikkauksien katoavaisuutta ja turhuutta.

Vilja ja leipä

Vilja ja erityisesti vehnän kylväminen, kasvu ja sadonkorjuu ovat monissa uskonnoissa syntymän, elämän ja kuoleman vertauskuvia. Lähi-idässä leivän murtaminen merkitsee yhdessä syömistä, yhteistä ateriaa. Leipä on samalla kertaa tavallisista tavallisinta ja pyhää ruokaa.

Egyptiläiset uskoivat, ettei leipää voinut korvata millään. Kun ihminen sairastui, hän kadotti leivän maistamisen kaikkein viimeisimmäksi. Kun hän halusi jälleen leipää, se oli merkki tervehtymisestä. Egyptiläisillä leipä symboloi myös työstä maksettua korvausta ja satoja vuosia työpalkka maksettiinkin leipänä ja oluena.

Leipä on vahva uskonnollinen symboli. Oblaatti eli öylätti on lähtöisin latinan sanasta hostia, eläinuhri. Eläinuhrit korvattiin aioinaan uhrikakuilla, hedelmillä ja muilla lihattomilla uhreilla. Oblaatin piti olla nostattamatonta leipää.

Jeesus puhui itsestään elämän leipänä. Suurin kunnianosoius leivälle on pyhä ehtoollinen. Siinä Jeesuksen ruumis eli siunattu leipä jaetaan osallistujille. Oblatin yläpintaan piirretty risti pohjautuu varhaiskristillisyyteen, yhteisleipään, joka oli helppo murtaa neljään osaan. Ristin piirtäminen leipätaikinan pintaan tähtäsi myös pahojen henkien karkottamiseen. Leipää ja suolaa käytettiin monissa juhlamenoissa siunauksen tuojina.

Keski-Euroopassa ja slaavilaisissa maissa sadonkorjuun ensimmäinen lyhde toimii onnentuojana, ja islamilaisissa maissa leipää syödään ramadanin viimeisenä päivänä kuolleitten kunniaksi. Ortodoksit tekevä usein pääsiäisenä erilaisia leipiä, joiden keskelle leivotaan värjättyjä munia.

Pyhä riisi

Riisillä on aivan erityinen siunauksellinen merkitys aasialaisten elämässä, kuten hindulaisissa perherituaaleissa ja temppeliseremonioissa. Yli puolelle maapallon väestöstä riisi merkitsee samaa kuin jokapäiväinen leipä. Buddhalaispappien riisinsyöntiseremonia takaa yhteiskunnan ja ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Indonesiassa riisi on pyhää ja sitä uhrataan päivittäin temppelissä. Riisiä ei istuteta eikä korjata ilman pappien lupaa. Vain miehet saavat kylvää riisiä, ja naiset korjaavat sadon. Länsimaissa riisi on onnen symboli häämenoissa.

Muna

Munien symboliikka on ikiaikaista. Ennen kuin munasta tehtiin kristillinen pääsiäissymboli, se symboloi monien kansojen uskonnoissa luonnon uudelleensyntymää. Koska muna oli myös luomisen ja hedelmällisyyden vertauskuva, koristeltu muna kuului luonnonuskontojen keväisiin hedelmällisysjuhliin ja -riitteihin. Maailma syntyi Kalevalan mukaan sotkan rikkoutuneesta munasta. Keltuaisesta tuli aurinko ja rikkoutuneista kuorista taivaan tähdet. Myös varhaiskristityille muna oli ikuisen elämän symboli. Ortodokseille munan symbolinen merkitys on syvästi uskonnollinen. Antaessaan toisilleen pääsiäismunia kristityt todistavat uskostaan ylösnousemukseen.

Eurooppalaisten pöytätapojen kehitys

Antiikin Kreikan keittotaito hahmottui persialaisen keittiön pohjalta. Kreikkalainen kulinarismi levisi vähitellen Roomaan, ja italialaiset keittiömestarit kuljettivat sen Ranskaan. Kukoistava keittotaito hävisi yhdessä Rooman valtakunnan kanssa vuonna 476, kun Euroopan pohjoisosista saapuivat barbaarivalloittajat. Hienostuneen ruokailun tilalle tulivat suuret ruoka- ja väkevien juomien määrät sekä tappelut. Vasta Ranskan kuningas ja Rooman keisari Kaarle Suuri palautti 700-luvun lopulla hienostuneet pöytätavat ja ritarillisuuden. Hänen aikanaan naisia alettiin kutsua ruokapöytiin – koristukseksi.

Ruotsin hovissa ihailtiin Ranskan hovimuoteja ja alettiin arvostaa hyvää, huolellisesti valmistettua ruokaa, kohteliasta tarjoilua, hyviä pöytätapoja ja aterian aikaista seurustelua. Suomi kuului Ruotsiin monia satoja vuosia. Uudet vaikutteet tulivat Suomeen usein Ruotsin, mutta myös Venäjän kautta. Suomalaisen talonpojan, kuten muidenkin talonpoikien, ruokailu oli vaatimatonta verrattuna yläluokan ja hovin tapoihin. Talonpoika sai elantonsta omasta pellosta, ja ostotavaraa oli vain suola. Mesänriistasta käytettiin nykyisten saaliseläinten lisäksi myös oravan, näädän ja mäyrän lihaa, rannikolla myös hylkeitä. Pöytätapojen kehitys oli hidasta 1800-luvulle asti, jolloin posliiniastiat yleistyivät. Siihen asti suurin osa astioista ja ruokailuvälineistä veistettiin puusta. Jos talossa oli arvovieraita, he saivat arvokkaimmat astiat. Jokaisella ruokailijalla oli oma lusikka, miehillä puukot ja naisilla veitset. Ruokailun jälkeen kukin pani nuollun lusikkansa hihansuuhun, taskuun tai hirrenkoloon. Peukalo toimi veitsen parina ruokaa otettaessa, ja sillä levitettiin voita leivälle. Peukalonkynttä käytettiin myös kypsien nauriiden ja perunoiden kuorimiseen. Ruokapöydässä oli erikseen miesten ja naisten puoli. Isot lapset seisoivat tai istuivat naisten vieressä, pienet söivät polvillaan rahin ääressä. Arvovieraat kestittiin erikseen ja pappi ohjattiin ruokailemaan kamariin. Piiat ja lapset olivat emännän ympärillä. Jos emäntä palveli ruokailijoita, istui hän yksin sivummalla.

Voisit tykätä myös näistä


Jaa: